Richterin asteikko
matemaattinen menetelmä, jolla mitataan maanjäristysten voimakkuutta / From Wikipedia, the free encyclopedia
Richterin asteikko (oikeammin Richterin paikallisen magnitudin asteikko ML) on matemaattinen menetelmä, jolla mitataan maanjäristysten voimakkuutta. Asteikon kehitti yhdysvaltalainen seismologi Charles Richter vuonna 1935 tutkittuaan satoja maanjäristyksiä Etelä-Kalifornian alueella.[1]
Asteikko perustuu kymmenkantaiseen logaritmiin, ts. magnitudin kasvaessa yhdellä seismogrammin amplitudi kasvaa kymmenkertaiseksi. Järistykset mitataan herkällä piirturilla, seismografilla.
Richterin asteikkoa hyödynnetään erityisesti seismisen riskin arvioinnissa ja rakennussuunnittelussa, sillä Richterin käyttämän Wood–Anderson-seismometrin ominaisheilahdusaika (0,8 s) on lähellä ihmisen tekemien rakennelmien ominaisheilahdusaikaa.[2]
Richterin magnitudia laajentamaan on kehitetty monia muita asteikkoja, joista käytetyimmät ovat pinta-aallon magnitudin asteikko MS, perusaallon magnitudin asteikko mb ja momenttimagnitudiasteikko Mw. Eri asteikkojen antamat lukemat on tehty vertailukelpoisiksi alkuperäisen magnitudin määritelmän kanssa.