Tocquevillen ilmiö
From Wikipedia, the free encyclopedia
Tocquevillen ilmiö tai Tocquevillen paradoksi on historioitsija Alexis de Tocquevillen (1805–1859) mukaan nimetty ilmiö. Se kertoo, että ihmisten sosiaalinen turhautuminen paradoksaalisesti lisääntyy, kun olosuhteet ja mahdollisuudet muuttuvat paremmiksi.[1][2] Ajatus on ilmaistu Tocquevillen teoksessa Demokratia Amerikassa seuraavasti:[3]
»Ihmisten viha etuoikeuksia kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin etuoikeudet harvenevat ja pienenevät. Voisikin sanoa, että demokraattiset tunteet roihuavat eniten juuri silloin, kun demokratian kannattajilla on vähiten aihetta tyytymättömyyteen. Olen jo selittänyt, mistä tämä johtuu. Kun olot ovat kaikilta osin epätasa-arvoiset, ei suurikaan epätasa-arvo pistä silmään, mutta kun olot ovat lähes samanlaiset, vähäinenkin erilaisuus tyrmistyttää. Erilaisuuden näkeminen käy sitä sietämättömämmäksi, mitä vähemmän ihmisten välillä on eroja. On siis aivan luonnollista, että rakkaus tasa-arvoon syvenee jatkuvasti tasa-arvon lisääntyessä. Kun sitä tyydytetään, sitä samalla tuotetaan. [3]»
Sosiologian klassikko Émile Durkheim (1857–1917) teki myöhemmin saman huomion teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (1895). Hän totesi, että pyhimysten muodostamassa yhteiskunnassa tultaisiin kohisemaan erilaisista pikkurikkeistä.[4][5]