Espoon historia
From Wikipedia, the free encyclopedia
Espoon historia alkoi jo kivikaudella, jolloin asutus sijoittui merenpinnan korkeuden vuoksi pohjoiseen Nuuksion alueelle. Nykyisen Uudenmaan ja myös Espoon alueelle muutti 1100- ja 1200-luvuilta eteenpäin ristiretkien jälkeen ruotsalaisia siirtolaisia. Alueella oli kuitenkin ilmeisimmin ollut jo aiemmin suomenkielisiä asukkaita. Espoossa oli keskiajalla pieniä kyliä, ja alueen halki kulki ajan merkittävin liikenneväylä, Suuri Rantatie.
1400-luvulla Espoonjoen mukaan nimetystä Espoosta tuli itsenäinen seurakunta. 1500-luvulla Espooseen syntyi useita suurtiloja, kun alueen maita jaettiin läänityksinä sodissa kunnostautuneille aatelisille. 1700-luvun alussa suuri Pohjan sota ja isoviha kurittivat myös Espoota, joka osin tyhjeni. Espoo alkoi kuitenkin vaurastua uudelleen muun Helsingin seudun tavoin, kun Helsingin edustalle ryhdyttiin rakentamaan Sveaborgin merilinnoitusta.
Kun autonomisen Suomen pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin myös Espoon alue hyötyi. Maaseutumaisessa Espoossa asui tuolloin noin 4 000 asukasta, joista suurin osa oli ruotsinkielisiä. Suomen 1918 sisällissodan aikana Espoo jäi punaisten alueelle, ja Leppävaaran alueella käytiin yksi sodan taisteluista punaisten ja Hangossa maihin nousseiden saksalaisten joukkojen välillä.
Kauniainen erotettiin Espoosta virallisesti 1920. Alueen väestö kasvoi voimakkaasti sotien jälkeen, kun sinne muutti ihmisiä erityisesti Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta. Espoo kehittyi maatalousvaltaisesta maalaiskunnasta nopeasti kauppa-, palvelu- ja teollisuuskaupungiksi ja väestönkasvu kiihtyi edelleen Tapiolan ja Otaniemen rakentamisen myötä. Vuonna 1963 65 000 asukkaan maalaiskunnasta tuli kauppala, ja kaupungiksi Espoo tuli vuonna 1972.